Henkilökohtainen koulutustasohelvetti

 

© Pixabay

Kyähän se näin on, että naisoletetulla ihmisellä pitää olla aina jotain valitettavaa. Moni on tässä mun neljän pikselivuoden aikana varmasti huomannut, etten tunnu koskaan olevan täysin tyytyväinen omaan harrastustyyliini.  Kun saan yhden asian itseäni miellyttävään muotoon niin löydän seuraavan epäkohdan, viimeisimpänä nuo edellisessä postauksessa mainitut ikääntymisen vapauttaminen ja kilpailemisen rajaaminen hevosen koulutustason mukaan tiettyihin maihin. Yleensä tavoitteena on rakentaa jonkinlaista realismia omaan harrastamiseen; en halua kiiltokuvia vaan haasteita, jotta homma pysyy mielenkiintoisena. 

Viime aikoina olen kipuillut jonkin verran hevosteni koulutustasojen kanssa. Tämä onkin siitä hauska aihe, että kun sitä IRL-tuntumaa hevosmaailmaan ei juurikaan ole, niin pohjatietoni asian suhteen ovat lähinnä mutua, vaikka olenkin melko paljon pyrkinyt myös aiheista ja niiden vierestä itseäni valistamaan googlettaen ja kysellen. Tässä tekstissä liipataan taas mahdollisesti läheltä harrastustapojen eroavaisuuksia, joten jälleen muistutan, mikään mitä sanon ei ole hyökkäys tai edes pahan suopa mulkaisu kenenkään muun toimintatapoja ja ideologioita vastaan, harrastakoon kukin tyylillään.

Realistinen koulutustaso

Mulle on ollut alusta asti selvää, että haluan hevosilleni realistiset koulutustasot katsoen rotua ja tyyppiä. Alusta asti olen myös pyrkinyt siihen, että tallien sisällä se taitotaso hevosten välillä vaihtelee. Kuten oikeassakin elämässä, yksi on hyvä yhdessä ja toinen toisessa asiassa, ja kolmas on saanut ne huonot kortit eikä ole hyvä missään. Jollen aivan väärin ole havainnut, niin edellä mainitut periaatteet ovat viime vuosina levinneet harrastajakunnassa laajemminkin. Ainakin, kun muistelen neljän vuoden taakse, oli mielestäni silloin enemmän talleja joiden hevosten taso oli järkiään sama tai ainakin saman suuntainen. Puhumattakaan niistä pikseliponien kulta-ajoista, tiedättehän, kun meistä nyt keski-ikää lähestyvistä tädeistä ja sedistä valtaosa oli viattomia lapsosia ja vain taivas oli rajana vaikka pikselipersoonan alla olisi kameli. 

Mitä siihen realistisuuteen tulee, niin kuten todettu, omalla kohdallani suurin osa on mutuilua, vaikka toki pääpiirteittäin ymmärränkin minkä näköinen ja kokoinen hevonen pystyy mihinkin. Ymmärrän myös sen seikan, että useimmat kyllä pystyvät tarpeeksi koulutettuina niin sanotusti haastavampiinkin juttuihin kuin päälle päin maallikkona ajattelisi, mutta verrattuna kyseiseen lajiin jalostettuihin eläimiin, ei se suoriutuminen ole sillä tasolla jolla esimerkiksi kilpailuissa voisi pärjätä. Tämä onkin virtuaalimaailman hienous; shetlanninponi voi voittaa puoliverisen koulussa, koska kaikki perustuu arvontaan (enkä edes tätä seikkaa lähde tökkimään tämän enempää, koska realistisuusorientoituneet aivoni saisivat takuuvarman slaagin). 

Näin aikuisena useimmat meistä ainakin jollakin muotoa ymmärtävät mikä on minkäkin rotuiselle ja tyyppiselle hevoselle realistista ja harvemmin sen suhteen isompia ylilyöntejä näkeekään. Ylilyöntejä, kyllä, mutta ei sellaisia jotka pahemmin pistäisivät itkemään verta. Aina voi laittaa silmät kiinni. On myös rotuja, joiden kapasiteetin rajoja ainakin minun on todella vaikea arvioida. Viimeisimpänä pähkäilin pienten ponien valjakkotasoja ja tällä hetkellä kyseenalaistankin, ovatko vaativat luokat esimerkiksi shetlanninponeille oikea paikka ollenkaan. Muita omalle kohdalle sattuneita, hieman harmaalle alueelle jääneitä rotuja ovat ainakin arabianhevonen, barokit ja welshit. Esimerkiksi tiedän, että andalusialaiset ja lusitanot pystyvät kouluratsastuksessa GP -tason luokkiin, mutta ymmärrän nämä enemmänkin poikkeuksiksi - niitä löytyy kaikista roduista. Mikä sitten olisi kyseisten rotujen keskimääräinen taitotaso, sellainen jolla ne aidosti pärjäävätkin, ei mitään hajua.

Realistisen koulutustason piiriin luen kuitenkin myös seuraavat, itseäni pahemmin sieluun tökkäävät asiat: a) koko talli täynnä korkeimman mahdollisen kilpailutason hevosia (rotu huomioiden, esimerkiksi pelkkää GP tason puokkia tai vaativan valjakon shettistä) ja b) yleishevoset, joiden jokaisen lajin taso on ns. keskivertoa parempi. Kohdan A jopa suodatan ja siedän siinä mielessä paremmin, että tavoitteellisella, sanotaan vaikka reaalimaailmaa peilaten arvokilpailuihin tähtäävällä, kilpatallilla tällainen jakauma voisi kaiketi olla mahdollinen. Tässä ehkä määrä tekeekin realismin; kymmenkunta huipputason kilpahevosta vs. puolen sataa sellaista ovat mielestäni aivan eri universumeista. On myös eri asia omistaa kymmeniä GP-tason hevosia ja kymmeniä GP-tasolla menestyviä hevosia, mutta tämä seikka jää virtuaalimaailmassa nopeasti varjoon arvontaperusteisesta kilpailukulttuurista johtuen. 

Nuo yleispainotteiset ovatkin sitten kinkkisempi juttu joita en osaa omaan harrastusmaailmaani millään muotoa sovittaa. Yksittäistapauksina nämäkin vielä menevät mikäli se taitotaso ei ole aidosti sieltä kirkkaimmasta kärjestä ja ne rajatkin tässä ovat vähän häilyviä. Täysin mutuna osaisin nyrkkisääntönä maksimista pitää kenttäratsastuksen tasoja; nekin ovat haastavia, mutta todistettavasti mahdollisia. 

Realistisuuden voinee siis sanoa pohjautuvat IRL-maailman realiteettien ohella jossain määrin myös henkilökohtaiseen näkökulmaan, joten jokaisella harrastajalla on omansa, ja jollekin ei realismilla edes ole sen suurempaa merkitystä. Minulle on, se nyt on tullut selväksi. 

Koulutustaso ja jalostus

Tässä päästäänkin siihen mua ehkä viime aikoina eniten turhauttaneeseen asiaan. Uskokaa tai älkää, mä yritän kasvattaa tavoitteellisesti. Haaveissa siintää hyvä menestys laatiksissa ja erityisesti jälkeläisarvostelut, sekä yleisestikin se, että voi tuottaa laadukkaita kilpahevosia sekä itselle että muille harrastajille. Moni varmasti on myös huomannut, että käytän sekä hevosteni ominaisuuksien (niin luonne kuin fyysinen kapasiteetti) että isossa määrin jalostusvalintojenkin pohjana RMP-arviota. Tää on mulle hyvä tapa harrastaa, koska se pitää hevoskannan laadun tietyissä raameissa, mutta samalla tuo siihen monipuolisuutta ja mahdollisuuden jalostukselliseen jatkuvuuteen. Ihan varmasti nimittäin minäkin tykittäisin niille lempihevosilleni huippuvarsoja jos mikään tekijä ei olisi tätä rajoittamassa. 

Mutta että osaakin sitten ihmisellä olla huono tuuri. Muutamia esimerkkejä mainitakseni:

• Estepuokki, ihan ei nyt tuo 90cm vakuuta, mutta onneksi keksin toimivan taustatarinan ja saa tyytyä elämään siitostammana.
• Zangerheide tuonti, ei tämäkään ihan sitä laatua mitä toivoin, mutta edes jotain.
• Kolmas estepuokki, voi jumanvita, onneksi tästä saa edes kohtuullisen kenttäpelin.
• Koulusuokki, tästä emän speksien puolesta ihan aidosti odotin laadukkaampaa, mutta kuten luonteessa todettu; "en sitten tiedä mistä se sai perunan kyvykkyyden säädellä liikkeitään ja hakeutua muotoon"..
• Koulusuokki, mä en edes.. mitä. 

Huomionarvoista on tietysti se, että noista kasvateista kaikilla on vain toinen vanhempi RMP-arvioitu ja osittain tästä syystä en ole kauheasti katsonut sitäkään arvioidun hevosen tulosta. Tuonnilla taas luonnollisesti homma menee täysin arpapeliksi. Mutta silti. Ei se ketutusta yhtään vähennä. Toisaalta juuri tätä tällaisen realistisen systeemin noudattamisella haen, ettei kaikki mene aina suunnitelmien mukaan. Menis vaan etes joskus.. 

Oman huonon onneni ranttaus ei kuitenkaan tässä ollut edes se pointti, vaan se, että mitä tällaisilla hevosilla sitten tekee. Kasvattaa tavoitteellisesti ja vaikka nuo edellä listatun tasoiset eläimet eivät mun mielikuvissa sovi edes samaan lauseeseen. Tammojen suhteen olen asiassa huomattavasti armollisempi ja näin se oikeassakin maailmassa usein tuppaa olemaan, että niillä urospuolisilla haetaan nimeä ja suorituskykyä yhdistelmään. En siis pidä huonona pitää siitostammana hevosta, joka on vaikka tuon listan ensimmäisen kaltainen. 

Oriit ovat sitten toinen juttu. Itse asiassa en tarkalleen ottaen ole täysin perillä siitä, miten reaalimaailman jalostukseen hyväksyminen menee, mutta mitä tahansa peräkarsinan piruja ei siihen hommaan sallita. Itse olen peilannut tätä omaan virtuaaliharrastukseeni niin, että oriit ovat siitoskäytössä vasta kantakirjattuina (sivuhuomautuksena sanottakoon, että olen tähän jotakin muuta mittaria yrittänyt miettiä, ihan vain siksi, koska kantakirjaus rajoittaa kuvien käyttöä melko reilusti), mutta viime aikoina tämä koulutustaso asia on myös näyttänyt kyntensä ja saanut miettimään, mikä on oikeasti se raja jonka alapuolelle jäävä ori on jalostuksellisesti arvoton. Aiemmin esitetyn listan viimeinen hevonen on aivan ehdottomasti sellainen; paitsi että se on kapasiteetiltaan kameli, on Leevi myös arka. Pelkästään arkuuden takia en välttämättä lähtisi ruunailemaan jos hevonen on muuten mieluinen, mutta tämän kohdalla niitä positiivisia puolia oli ainoastaan suku. Olisin todella halunnut tuosta jalostusoriin, mutta minkäs teet. Toinen pallinsa valtiolle menettänyt ori on tässä. Jälleen kerran poni, josta ehdottomasti toivoin jalostusmateriaalia, mutta taitotaso yhdistettyna heikkoon luonteeseen johtivat nyt tähän lopputulokseen. Vastaavalla kapasiteetilla varusteltu Penny puolestaan saa pitää miehuutensa, koska sillä on kohtuullinen luonne, mutta kilparadoilla tätä tuskin tullaan näkemään. 

Siinäpä se onkin mun viimeaikojen isoin mietinnän aihe: mikä on jalostusoria ajatellen "liian huono"? 

Jonkinlaisena ohjenuorana itse olen pitänyt lajilaatuarvostelujen tasovaatimuksia, ne ovat mielestäni ihan järkeenkäyvät. 

Koulutustaso ja laatuarvostelut

Puhun tässä yhteydessä nimenomaan lajilaatuarvosteluista. Vaikka mulla itselläni on tähtäimessä laatuarvostelu jokaisen lähtökohtaisesti kilpahevoseksi tarkoitetun yksilön kohdalla, niin yksinkertaisesti en näe, että jokaisella sitä tarvittavaa laatua lopulta on. Laatiksilla on omat tasovaatimuksensa, jotka alittaville hevosille napsahtaa rankkua.. siis mikäli ne ovat kilpailleet porrastetuissa. Siis m i t ä ?? Mikä jumalan järki niissä vaatimuksissa on jos ne eivät koske kaikkia? Miten paskasta (anteeksi kärkevä sanavalinta) tulee laatua sillä perusteella minkä kilpailumuodon omistaja on sattunut valitsemaan? 

Puuttumatta muihin laatuarvostelupisteytyksen epäkohtiin, niin noin muuten tasovaatimukset ovat mielestäni tarpeelliset ja järkevät. Minusta on ok viedä heikompikin hevonen laatikseen tietäen, että siitä heikkoudesta sakotetaan. Siitä voi olla sitten montaa mieltä, sakotetaanko tarpeeksi. 

Mikä on laadukas hevonen painotuslajia ajatellen? Jos tarkastellaan pelkästään kapasiteettia, niin omaan silmääni nuo mainitut minimitasovaatimukset (leikitään nyt, että ne koskevat kaikkia) ovat ehkä parempaa keskitasoa ja sellaisenaan hyvä mittari laadulle. Keskivertohevonen ei mielestäni ole palkinnon arvoinen, heitetään nyt vaikka esimerkkinä Daryl, joka kyllä pääsisi palkinnoille ja on kaikin puolin ihan hyvä ja jopa jalostuskelpoiseksi luonnehdittava, mutta en minä sitä kapasiteetiltaan laadukkaaksi sanoisi. Toinen esimerkki, myöskin edellisen tapaan kenttätasoltaan CIC2 edustava Gaga, on silmissäni laadukkaampi muiden tekijöiden summana ja näin ollen kävi kenttäratsastusjaoksen laatuarvostelussa. Onko tämän tasoinen puoliverinen sitten oikeasti I-palkinnon arvoinen? No ei ole. Enkä tosiaan olisi sitä laatikseen vienyt ellei se olisi niin hyvä muilta osin. 

Itse pyrin pitämään jonkinlaisena alarajana laatuarvostelupalkinnon hakemiselle noita minimitasoja. Omasta mielestäni sillä tasolla oleva hevonen on kuitenkin lähinnä III-palkinnon arvoinen; laadukas kyllä ja varmasti sillä omalla tasollaan osaava, mutta isommassa mittakaavassa ei sitä parasta luokkaa. Vastaavasti näkisin I-palkinnon arvoiseksi vain ne hevoset jotka oikeasti suorittavat myös siellä korkeimmalla tasolla. Näinhän tämä peli ei mene, mutta omaan silmääni jopa naurettavaa, että sen I-palkinnon saa vaikka helppo B -tason suokilla. 

Dilemmana tässä itselläni ehkä onkin mutkan kautta ostohevosten kilpailu- ja laatuarvosteluvaatimukset. Harvoin niitä enää kyllä on, ja kiitos siitä, se kun omaan sieluun tuppaa vähän sattumaan, että vaikka kuinka olisi lähtökohdiltaan ja odotusarvoltaan koulutaituri, jolle niitä tuloksiakin odotetaan, niin itse en esimerkiksi helppo B tasoisella lähtisi edes isommassa mittakaavassa kisaamaan, laatiksista puhumattakaan. Mitä näyttöä se vanhemmillekaan edustaa, muuta kuin sitä, etteivät ne lahjat näytä periytyneen jälkipolvelle. 

Pitkä ja sekava kirjoitus, mutta tulipahan puhkuttua taas uusia, omia ongelmakohtia ulos. 

Onko kukaan muu miettinyt yksittäisten hevosten sopivuutta kilpailemiseen kapasiteetin kautta? Suurin osa harrastajista taitaakin toki määritellä ne koulutustasot ihan itse eikä ylläolevia harmin aiheita tällöin pitäisi syntyä. Entä jalostus? Käytätkö huoletta vaikka heikompitasoista oria, kunhan se vain edustaa oikeaa painotusta ja on kilpaillut, vai onko olemassa jokin raja jota et halua alittaa?